Vaikeuksien kautta voittoon❤️ PERHE

Me ollaan saatu paljon palautetta siitä, miten tähän koko ”vauvaprojektiin” (ompa typerä sana, mut parempaakaan en keksiny:o) lähdettiin. Ihmiset on ollut kiinnostuneita, että miksi ja miten tähän päädyttiin ja saamamme palautekin on ollut vain ja ainoastaan positiivista:) kiitos kaikesta palautteesta! Jatkossakin saa tänne heitellä ihan rohkeasti kommenttia ja kysymyksiä, jos/KUN jotain tulee mieleen:) ihan mahtavaa olisi, jos osaisitte/haluaisitte ehdottaa jotain aihetta mistä rustailla… Sillon alkuaikoina, kun meillä ei vielä blogia ollut ja etsimme muiden kokemuksia ja ”tietoa” toisista blogeista, heräsi välillä mieleen joitakin ideoita, joista olisi bloggaajien toivonut kirjoittavan. Silloin saa varmasti parhaiten tietoa/KOKEMUKSIA niitä omia kysymyksiä askarruttaviin asioihin:) me otamme illolla vastaan niin risut kuin ruusutkin!:)

Siiten siihen varsinaiseen ajatukseeni…

Usea kommentoija/palautteen antaja on ollut fiiliksissä ja muutenkin kiinnostunut siitä, että olemme ”oikeasti” molemmat äitejä. En ikinä pysty kieltämään, etteikö se olisi hienoa ja ihanaa, että lapsi on tällä tavoin yhteinen, mutta se tuo mukanaan myös yllättäviä haasteita.

Yksi ystäväpiirimme mies totesi minulle n. viikko Papulaisen synnyttyä, että: ”i:n ja vauvan välille muodostuu todella vahva side tässä muutamien hetkien kuluessa. Heillä on keskenään nuo imetystuokiot, ja usko pois ne lähentää! Noin pieni itkee periaatteessa vain kahta asiaa: 1) jotain kipua/ masun vääntelyä ja 2) nälkää. i:stä on ainakin tuohon 2) kohtaan apua, toisin kuin susta.” Miehellä on itsellään 2 lasta. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että tuo paikkaansa pitäisi. Ymmärsin, että siinä jotain perää on, mutta en kuitenkaan uskonut tulevani mustasukkaiseksi.

Rehellisesti sanottuna tuo mies oli kuitenkin tavallaan oikeassa. Olin mustasukkainen ja harmissani, kun minusta ei tuntunut olevan apua. Kun Papu alkoi vaimeasti itkeä tai kitistä nälkäänsä, i sai tilanteen rauhoittumaan. Maitobaarin auettua oli pikkuinen taas tyytyväinen. Oli siis ilmiselvää, että noiden kahden välille oli syntynyt vahva side! Kumpikin tarvitsi toinen toistaan!❤️

Minä en tiennyt, miten minä saisin siteen minun ja Papun välille syntymään. Tiesin ja tunsin minun tarvitsevan lasta, mutta en ymmärtänyt sen tarvitsevan minua:/ En osannut nähdä asiaa niin, että minusta oli omalla tavallani ja toiminnallani apua sekä i:lle että vauvalle!❤️ i onneksi muisti päivittäin ja monta kertaa minulle sanoa, että minusta on apua!

Vaikka kodinhoitaminen ja koiranlenkitys olivatkin paljon minun vastuullani, en heti ymmärtänyt niiden tärkeellisyyttä. Vertasin niitä liian helposti pienokaisemme hoitamiseen.:/

Nyt kun Papu on kasvanut ja on jo kohta 3kk ikäinen, ei minusta enää tunnu hyödyttömältä. Meille on kasvanut side❤️ meillä on selkeästi omat juttumme ja tapamme:) yhdessä löydämme asennot, joissa pikkuinen viihtyy eikä minun selkääni särje:) i on myös pumpannut meille aina välillä maitoa pulloon valmiiksi, ja yhteiset ruokatuokiot onkin tosi siistejä!:)

Vaikka tuo vaikeavaihe kestikin vain pari viikkoa, niin se tuntui ikuisuudelta. Minusta tuntui myös todella kurjalta, mutta i:n ymmärrys ja lohdutukset helpottivat. Yhdessä siitäkin selvittiin❤️

Netistä lähdin etsimään tietoa ja vastauksia tuntemuksiini. Olin tiedostanut sen, että lapsi todella on biologisesti minun, muttaa kaikkia sen ”seuraamuksia” en ihan täysin käsittänyt. En ennen kuin koin/koen niitä. Nuo parin viikon tuntemukseni olivat ”ihan normaaleja”. Olen nyt äiti ja biologiasta johtuen kroppani aistii sen todell vahvasti ja reagoi ”äitimäisellä” tavalla. Äidinvaistot heräävät ja tekevät minusta ”hormoonihirviön”!:D …niin jossakin artikkelissa osuvsti kerrottiin!:D

Ei se varmasti kenestäkään vanhemmasta tunnu helpolta tai kivalta jättää puolisoa ja pientä lasta kotiin ja lähteä töihin. Tykkään työstäni, mutta kyllä minä silti mieluummin päiväni perheen kanssa viettäisin! Minusta se tuntuu ikävältä ja myös kroppani on sitä mieltä, että minun pitäisi olla siellä missä vauva on. ”Lohduttavaa” on kuitenkin se, että kaikkeen tottuu. Niin myös tähän, kuulemma. Päättäväthän jossain heterosuhteessa elävätkin, että äiti menee töihin ja isä puolestaan jää kotiin lasten kanssa…

Tosiaan, ikävältä tuntuu, niinkuin tuossa jo monta kertaa totesin. Mutta tuntuu myös tavallaan hyvältä. Hyvältä sen takia, että parisuhteemme on niin vahva ja luja, että tästäkin selvitään❤️ i ymmärtää minua ja tukee minua 105%:sti! Puhumme kaikista asioista ja tuntemuksista ja näin molemmat ymmärtävät toista paremmin ja meistä on apua toisillemme❤️

On siis selvää, että i on minulle se oikea. Meidän välillämme on vahva side❤️ näin ollen koko perheellämme on vahva ja yhtenäinen side toisiinsa❤️

Halusin tuoda tämänkin asian/nämäkin tuntemukset esille, koska moni nainen on kertonut haaveilevansa perheen perustamisesta samalla tavalla kuin me. Haluan tuoda esille myös sen, että kaikki ei ole liian helppoa ollut, mutta kaikesta selviää❤️

Kannustan kaikkia olemaan rohkeita ja perustamaan sellaisen perheen kuin itse haluaa, kuulukoon siihen sitten paljon tai ei ollenkaan lapsia. Täytyy muistaa, että me ihmiset ollaan kaikki erilaisia, ja kaikilla meillä on omat unelmamme! Mä elän pitkälti mun unelmaa just nyt❤️

Näistä blogeista ollaan ite saatu tosi paljon ”inspiraatiota”, uskoa, voimaa ja toivoa. Jos meistä on jollekin apua, niin se on ihan mahtavaa! Vertaistukea saa täältä aina vaan, me kuunnellaan mieluusti just sun tarina❤️

-e

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s